Kuvaton kuolemateksti

 Ensin pakko sanoa että huhhuh, kun linkkasin edellisen tekstin omaan facebook profiiliin ja BLOGGAAJAT ryhmään, reilussa tunnissa päivän kävijämäärä nousi 17:sta yli kahteensataan? Kun viime perjantaina hautajaisten jälkeen kirjoitin tuon tekstin, en kyennyt miettimään että mitä kirjoittaisin yleisesti läheisen kuolemasta. Nyt kerron omien kokemuksien kautta.

 Oon ollu tosi monissa hautajaisissa, jo pienestä pitäen. Kaikki on ollu iso-mummojen ja semmosten hautjaisia, pienenä mietin et miks kaikki sukulaiset itkee sukujuhlissa joissa on hyvää ruokaa...? Ei sitä tietenkään pienenä ymmärrä. Mutta kolmet hautajaiset -itseasiassa voitaisiin puhua vain kolmen läheisen kuolemat- ovat koskettaneet mua kaikkein eniten. Yksissä näistä hautajaisista en ollut, ja sen henkilön kuolemasta en muutenkaan pysty edes tänä päivänä puhumaan. Se tapahtumasarja alkoi aika tarkalleen kolme vuotta sitten, ja päättyi ikävästi 5.1. Siksi tää joulu-vuodenvaihde on mulle nykyään aika vaikeeta aikaa.

 Vuonna 2010, istuin illalla koneella himassa. Silloin siis asuin vielä äitin kanssa Kaura-Ahossa, äiti tuli sitten iltavuorosta kotiin. Ensin huomautti jotai konella olosta, ja tokas että sulla ei sitten enää oo enää toista ukkia. Tottakai mulla kävi mielessä ensin se kauheampi - että mun ukki täältä Varkaudesta on kuollu. Sit tajusin että äiti tarkoitti omaa isäänsä. Mun reaktiosarja tais mennä näin: "Mitä sie äiti just sanoit?" - *hiljaisuus* - Puoltuntia pelkkää itkua ja säälipisteiden kerjuuta kavereilta. Okei, unohda tuo säälipiste juttu, en nyt tarkalleen muista miten asiat meni. Siitä alkoi sitten parin viikon sulattelu aika ja matka pääkaupunkiseudulle saattelemaan ukkia. Kaikkein vaikein oli ymmärtää se, ettei ukki soita kuukausittain, eikä sen luona voi käydä kun käy Helsingissä. Helsingissä kukaan ei oo tarkalleen tietonen minne ukin tuhkat on edes laskettu, tässä syy miksi hänen haudallaan en vieläkään ole päässyt käymään.

 Marraskuun 3.päivä, aloitin maanantai aamun kiroten puhelimen tahtoa tehdä lähempää tuttavuutta asvaltin kanssa. Laitoin Bean puhelimesta mutsille viestii, että tarviin vara puhelimen jouluun asti. Kun pääsin lukiolta kotiin, avasin koneen. Perus facebookin selaukset ja semmoset. Huomasin äitin "Tuntee tunnetta surullinen"-päivityksen. Kummastelin sitä hetken - äitihän oli mummon luona? Luin kommentit jossa oli litannia kysymyksiä, sydämiä ja osanottoja. Kunnes mun silmiin pomppas Akin kommentti "Unto-setä on poissa :( ". Rullasin etusivua alaspäin, seuraavana tulee Akin päivitys: "So.. Uncle of mine passed away earlier today. Just 7 hours earlier I saw him during video call".
Sekosin täysin. Pommitin äitille feissariviestejä. Sekosin. Vasta kohta tajusin mitä oli oikeasti tapahtunut ja aloitin hysteerisen itkukohtauksen. 

 Hautajaisissa pappi puhui liian koskettavia sanoja. Mitkä olivat Utin suusta kuultuja. "En minä kuuskymppiseks elä" Jos oisin tuon tiennyt, oisin hankkinut Utille muutakin synttärilahjaks kuin karkkipussin. Mikä tässä nyt onkin se kaikkein mietteliäin juttu, näin Utin viimeiksi hänen synttäripäivänään, kun sen viikonlopun olin mummolassa. Noin kuukaus ennen kuolemaansa. "Utilla alkoi mennä huonommin loppukesästä ja syksyllä" MIKSI? Miksi minä en tiennyt tästä, heräs vaan kysymys että oliko tämä odotettavissa? Haudalla vain purskahdin tässä kohtaa itkemään täysin, olin kai ainoa joka ei saanut nieltyä kyyneliään. Ihan sama, en välittänyt.

 Kuolema on mun silmissä pelatus. Pääsee pois kivusta. Kuolema on pelastus tapahtui se sitten kivuliaasti tai nukkuessa. Silti haluan kaikille rauhallisen kuoleman. Nämä kaikki kolme ovat pelastuneet. Utilla ja Ukilla oli molemmilla omat kipunsa ja henkilöllä X josta en puhunut hirveästi, oli henkiset kivut suurempia kuin fyysiset. Mun isomummot ovat kuolleet sairalaassa, kaikki heistä ovat viimeiset viikot vain odottaneet kuolemaansa. Tämän takia olisin armokuoleman kannalla. Ei ne yli 90vuotiaat muutu siitä tilasta yleensä mihinkään muuhun kuin kuoleman suuntaan. Pelkään milloin on mun viimesen iso-mummon vuoro? Hän on menettänyt jo kaksi lastaan, nykyään asuu yksin, kipuja ja vaikeita aikoja hänkin kokenut liikaa. Miten kauan hän sitä enää jaksaa..?

 Mutta, jos läheiset eivät osaa odottaa toisen kuolemaa? Minä itse pelkään sitä että mun mummi tai ukki, kuolevatkin yllättäen kolarissa. Varsinkin jos joku muu aiheuttaa sen. Jos nämä on vaihtoehdot, niin se harmaantuminen sairaalassa kuullostaa paremmalta. Ihan sama kuka läheinen, oon rikki. En ikinä halua kenenkään hautajaisiin, kukapa haluaisi. Lähden vain lähisukulaisten ja valitettavasti ystävien hautajaisiin, kutsun ottaessa vastaan tiedän, että tää henkilö oli mulle niin lähellä. Ja mulla on lupa olla rikki...