Mun nuoruus ja vanhemmuuden pelko

 Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi kertoa mun elämän suurimmasta pelosta, joka on joskus pyörinyt täällä blogissakin. Tää on mulle todella arka paikka, joten kirjoitan tämän tekstin aika tavalla vakavasti. Se meinaa myös sitä, että toivon etten saa tänne mitään läppäkommentteja, yms muuta sellaista. Otan vastaan aina kritiikkiä, mutta turhat haukkumiset ja muut sellaiset jätän julkaisematta. Sama koskee poikkeuksetta tätäkin päivitystä. Jos koette samoja asioita kommentoikaa ja kertokaa millä tavoin pystytte jatkamaan eteenpäin.

 Koko ala-asteen ajan tahdoin olla yläaste ikäinen. Vaikka kiusaamisen vuoksi pelkäsin seiskalle menoa mutta silti. Ajattelin että silloin kaikki olisi helppoa ja mukavaa, vapaata ja muutenkin kaikki ois ihanaa.
Noh, tämä muuttui kun pääsin sinne yläasteelle. Kohta 3vuotta yläastetta käyty ja nyt toivoisin olevani se pieni ja viaton ykkösluokkalainen. Ei tää nuoruus olekkaan ihan sitä mitä haluin, ja tämä tulee vielä jatkumaan jonkin aikaa, kunnes se vaihtuu aikuuisuuteen.

 En ole tähän astista nuoruuttani saanut elää muiden tavoin, koska mulla on sen verta tiukemmat rajat. Olen kuitenkin aina ajatellut että ne auttaa mua kun muutan omilleni. Olen silti kerennyt tekemään virheitä, jotka kerta kerralta ovat onnistuneet masentamaan minua hieman enemmän. Silti olen jaksant jatkaa eteenpäin pienin askelin. Jaksan mennä joka arki-ilta kasin seutuun himaan ja herätä aamuisin 6.10.

 Mutta se miksi minä sitte sitä vanhemmuutta pelkään, ei ole niin yksinkertainen asia selittää niin että kaikki ymmärtävät OIKEASTI sen mitä minä tarkoitan. En ole pystynyt mun mielialojen ja rajojen takia elämään täysillä. Ja mua pelottaa se et pystynkö ikinä. Jos en, vastuun ottaminen on tosi vaikeeta. Niikun jos miettii sitä että saan joskus lapsen, se vaatii tosi paljon vastuuta, aikaa ja rahaa. Ei tule enää pitkät aamu-unet kysymykseenkään, vaan mennään muutenkin lapsen ehdoilla. En muutenkaan ole lapsi-ihmisiä. Siksi en edes halua lapsia, ainakaan ennen kun täytän 25. Sitten työ, en tiedä jaksanko tehdä samaa työtä päivästä päivään. Näihin molempiin liittyy se että olen vilkas, ja en jaksa pysyä paikoillani. Pienen kipukynnykseni ansiosta en kestä edes ajatelle kun 60ikävuoden jälkeen alkaa tulla nivelrikkoja ja muita kivuliaita oireita.

 Olen arvostanut vanhuksia paljon enemmän sen jälkeen, kun reilu vuosi sitten tajusin että pelkään vanhenemista. Vanhukset ovat kulkeneet läpi rankan elämän, osa jopa sodan ja ovat selvinneet siitä. Esim. Mun isomummo joka edelleen on elossa, on selvinnyt sodasta. Hän oli silloin about 10v, miettikään minkälainen kokemus se on ollut. (En tarkoittanut tuota sillä, että olisin jotenkin muita parempi jo mun mummo on selvinnyt sodasta. Ei, vaan sillä että myös te miettisitte miten rankaa se olisi) Muutenkin vanhukset ovat aina laittaneet muut etusijalle, miksemme me tämän vuosikymmenen nuoret voisi olla ssamanlaisia kuin he heidän aikanaan. He auttoivat vanhempia kotitöissä mielellään ja eivät notkuneet kavereiden kanssa kaikkia iltoja. Vaan olivat perheen kanssa. Mutta ajat ovat muuttuneet, eihän he tienneet silloin mitään netistä, saati facebookista ja bloggaamisesta. Hyvin harvat edes puhelimista.

 Nykyään nuorena koetaan virheitä. Vedetään perskännejä ja aamulla itketään jumalatonta päänsärkyä. Käydään vierailemassa jonkun jätkän luona, ja mietitään taas että mitä meninkin tekemään kun ei se ollutkaan rakkautta. Haluaisin elää villinä ja vapaana koko elämän, tehdä virheitä ja oppia niistä. Tahdon kokeilla kaikkea. Kaikesta huolimatta tahdon myös jatkaa meidän sukua, enkä ikinä tule vaihtamaan sukunimeäni. Se on tavallaan mun velvollisuus, sillä mulla ei ole sisaruksia, eikä isillä ole sisaruksia. Äidin puolella mulla on onneksi 2serkkua, jotka pääsevät jatkamaan sen puolen sukua. Vaikka se pelottaa mua, silti aion elää pitkään, ja jatkaa Vihosen sukua. Siihen voi mennä vielä tovi aikaa, mutta teen sen.