Näin viime yönä unta et lensin Nykiin ja mun eno oli siellä. Vietettiin ihana päivä ja päivän päättees sanoi et hyvästi. Sit se lähti. Yritin soittaa, meni vastaajaan. Olin yksin isossa kaupungissa. Siihen sitten heräsin. Oon monta kertaaa nähny tämmöistä unta ja sainkin tästä aiheen blogata.
Oon aina halunnu isoveljen. Mun äitin pikkuveljestä sit tuli mulle kuin isoveli. Oon aina ollu läheinen sen kanssa. Kesällä 2012 se päätti vihdoin tehdä unelmastaan totta. Hän lähti Californiaan opiskelemaan. Niin kauan kuin muistan, hän on puhunut siitä että sinne hän haluaa. Joskus about 5vuotta aikasemmin tääl oli yks Californialainen opiskelemassa. Se asu mun enon kämppiksenä vuoden. Ne piti edelleen yhteyttä sen kämppisvuoden jälkeen. Monta kertaa eno sanoi että hän muutta sen luokse Californiaan. Sit se alkukesällä sanoi että nyt hän oikeasti lähtee sinne. En tietenkään uskonut kun niin kauan hän siitä oli jo puhunut.
Varsinkin tuona 2012 vuonna eno oli mulle tosi tärkee. Se kävi meillä tosi usein, ja sen kaa pystyin aina puhumaan jos mulla oli esim. äitin kanssa riitaa. Se ymmärti ja halus auttaa. Kerran se kävi äitin kanssa jotain keskusteluakin. Pari viikkoo ennen enon lähtöö, heinäkuun alussa ne alotti tyhjentämään enon kämppää. En silti uskonut sitä että se nyt lähtee. Samoihin aikoihin aloin seurusteleen sillosen kanssa ja olin aina kyseisen ihmisen kanssa. Olin onnellinen pitkästä aikaa.
Pikkuhiljaa enon lähtö alkoi tuntumaan todellisemmalta. Kunnes koitti lähtöpäivä. Olin sen mun sillosen luona käymässä ja äiti soitti että tuutko sanomaan vielä heipat enolles et se lähtee kohta bussilla helsinkiin. Oltiin kierrätetty jo eno kaikkien sukulaisten luona, mutta en vieläkään täysin tajunnut. Ajattelin vain että se käy lomamatkalla ja tulee kohta takaisin. Menin sitten kotiin. Eno oli siinä parin matkalaukun kanssa. Siinä vaiheessa kun näin enon, matkalaukkuineen, purskahdin itkemään. En kestänyt sitä enää. Halasin enoa ja sanoin jotain "en halua päästää sua lähtemään" tapaista. Kohta äiti sanoi että nyt pitää lähtee viemään enos asemalle. Eno sanoi mulle että "olehan riiviö kiltisti" ja naurahti. Mun mielestä siinä hetkessä ei ollut mitään naurunaiheista. Halasin enoa vielä kerran, viimeisen kerran ja ne lähti. Itkin vielä vähän aikaa ajatellen että kyl se tulee kohta takas. Mua vaan huijataan.
Puhuttiin enon kanssa facebookissa viikko sen jälkeen kun hän lähti. Kysyin siltä miten menee ja se oli innoissaan kaikesta. Mulle tuli siitä paha mieli, vaikka toinen on unelmaa toteuttamassa. Tuntui että yksi tukipilari elämästäni olisi sortunut. Vaikka Facebook ja Skype onkin keksitty, se ei lievitä ikävää yhtää. Ei silloin eikä nyt.
Nyt enon lähdöstä on melkein 2vuotta. Välillä tulee purskahdettua itkemään ikävän takia. Varsinkin kun katson yhteisiä kuvia meistä. Ja tätä ikävää kasvattaa suuresti vain yksi syy. Epätietoisuus. Entä jos eno ei ikinä tule takaisin sieltä? Entä jos emme näe enää ikinä? Nämä kysymykset pyörivät mielessäni aina kun muistelen hetkiä enon kanssa. Olen monta kertaa miettinyt, miksi en niitä viimeisiä viikkoja viettänyt enon kanssa? Vaan pojan, jonka kanssa suhde ei kovin kauaa kestänyt. Mua harmittaa se suunnattomasti, enkä ikinä anna anteeksi sitä. Jos vaikka eno ei oikeasti tule enää takaisin. Jopa läheisen poismeno on helpompi. Silloin pitää vain kerralla käsittää että en näe kyseistä enää. Mutta tässä tilanteessa. On vain odotettava, näemmekö vai emmekö näe enää. En pysty tätä tekstiäkään kirjoittamaan ilman että pyyhin kyyneliä poskiltani..
En tiedä miten kova ikävä äitillä on pikkuveljeään. Enkä muistakaan sukulaisista tiedä. Paitsi mun isomummo, sillä on vähintäänkin yhtä kova ikävä kuin mullakin. Ja varmaan silläkin pyörii samat kysymykset mielessä. Varsinkin kun mummo lähentelee jo 80vuotta. Oon aika paljon hiljennyt mun ikävästä, sillä en pysty käsittelemään tätä kuin yksinäni. Olen enolle monta kertaa sanonut että "tule takas, mul on ikävä sua" ja odotan joka päivä viestiä siitä että hän on kohta Varkaudessa. Sitä ei ole tullut. Tottakai olen iloinen siitä että enolla on kaikki hyvin ja hänellä on kivaa siellä, mutta sisimmässäni toivon pelkästään että hän tulee nyt heti takaisin kotiin, takaisin meidän luoksemme.. I love you, my uncle.
Onko teillä samanlaisia tilanteita ollut? Miten olette käsitelleet ikävää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Otan mielelläni kommentteja ja mielipiteitä vastaa,
mutta julkaisen vain asialliset.
Älä siis tuhlaa aikaasi haukkumakommenttien kirjoittamiseen:)