Vanhempien eroaminen ja luja isä-tytär suhde.

 Mie olin 7 kun mun vanhemmat ilmoitti että ne eroaa. Tai se oli iskä, joka oli toisen sohvan kanssa eteisess mua vastaanottamassa koulusta kotiin. Siinä se vain kertoi, ja tilanne oli ohi.

Nyt 8vuoden kuluttua olen miettinyt asiaa. En silloin tajunnut mitä se oikeasti tarkoittaa, siis muuta kuin mie ja äiti muutetaan pieneen kaksioon Kaura-ahoon, mutta nyt olen miettinyt asiaa enemmän. Tuolloin olin innoissani, muutto uuteen asuntoon ja uudet säännöt edessä. Tänä päivänä jos tämä tapahtuisi, olisin varmaan kaikkea muuta paitsi iloinen. Vaikka se oli välistä aika surullista, ei se mua haitannut. Isi soitteli mulle vähintään joka toinen ilta, pääsin aina isin luona käymään muutamia öitä, tämä jatkui viime syksyyn asti. Kyllä mie monesti mietin että mikä olisi toisin jo vanhemmat olisi edelleen naimisissa, mutta siihen kun on tottunut, nyt tällaiseen muutokseen olisi tosi vaikeaa tottua.

Mulla isoin muutos mun elämässä tähän mennessä oli viime talvena, kun muutin kokonaan isin luokse asumaan. Mulla on täällä tiukemmat säännöt, ja ei oltu niin läheisiä isin kanssa vielä silloin. Mutta nyt kun mietin, isin luota mulla on paremmat lähtökohdat muuttaa omilleni, ehkäpä jo ensi syksynä. Säännölliset rytmit, oon oppinut elämään enemmän "ihmisen tavoin", olen vastuullisempi ja ennen kaikkea, olen onnellisempi. Tämän kohta-vuoden aikana, mun ja isin välit on vahvistunu tosi paljon. Tottakai, on meilläkin aina pientä kinaa, mutta se on ihan normaalia, eikä se ylly monen viikon sodaksi. Ja jos yltyy, aina pääsee pakoon mummin ja ukin luokse. Isin kanssa pystytään jo puhumaan mun elämästä, suunnitella tulevaa ja vain viettää aikaa yhdessä korttia pelaten tai leffaa katsellen. Ei mua edes haittaa enää se, että olen 15 ja tulen su-to välisinä iltoina klo20 kotiin, perjantaina ja lauantaina viimestään 22.30. Näiden aikojen mukaan mulle on kehittynyt myös selkee unirytmi, ja en ole enää niin väsynyt koulussa, tottakai vapaapäivätt silti kelpaa.

Ainoa asia mistä isin kanssa eniten käydään kiivasta keskustelua on mökille meno ja yökyläilyt kavereiden luona. Viime keväänä olin lähdössä Kuopioon, en sanonut että kenenkä luokse ja isi antoi luvan. Äiti sitten sai ihmeen kaupalla päähänsä että mie en olekkaan menossa mun pikkuserkun luokse, vaan jonkun pojan. Siitä lähtien en olekkaan pahemmin yökyläillyt, mutta eipä tuo ole minua kovin haitannut. Huomenna pitäisi uskaltautua kysymään, onnistuisiko viikonlopuksi Nikolle menemään, toivotaan parasta..:)
Tuo mökille meneminen. Tykkään kyllä lähteä mökille, mutta se on se kun ei näe kavereita. Sinänsä mulla on hyvät mahdollisuudet, venerannasta kaupunkiin on 11km, ja usein pääsenkin kaupunkiin päiväseltään, mutta silti välimatka tuntuu liian pitkältä.

Musta on kyllä hyvä että vanhemmat tajuaa heti että heidän tie on päättymässä, nimittäin lapsen kannalta.

Mitä mieltä te lukijat olette? Millaisia kokemuksia teillä on vanhempien eroamisesta, ja onko teillä suhde lujempi siihen huoltajaan, joka on ollut "vähmmän" mukana elämässänne? Mulla se ainakin menee näin! Laittakaa vain kommenttia tulemaan:)

PS. Kyllä sitä usein kuitenkin tulee itkettyä kun katselen kuvia milloin olin 2-3vuotias,
oltiin minä, isi ja äiti, Oltiin perhe..

-Kuvat lainattu netistä-